sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Alvajärven ympäriajo suoralla tiellä



Viime viikon armottoman työputken päälle oli lauantaiaamuna herätyskello soimassa mukavasti jo ennen kuutta, jotta kisapassatti ehtisi Pihtiputaalle starttiin kello kahdeksitoista. Helposti, erittäin marginaalista ylinopeutta käyttäen, ehdin pelipaikoille Alvajärvelle jo 45 min ennen starttia. Seuraavana olikin vuorossa pakollisten askareiden hoitaminen, eli numeroiden haku, renkaiden pumppaus, urheilujuoman sekoitus ja ajovehkeiden pukeminen, jota seurasi raivokas neljän minuutin lämmittely auton parkkipaikalta lähtöpaikalle.
Lähdössä havaitsin, että porukkaa oli vaivautunut Pihtiputaalle ihan mukavasti, jotta saadaan aikaan hyvät kisat. Toki olisi toivottavaa, että etelästä saapuisi ajajia myös muualla, kuin Turussa tai Porissa järjestettäviin kilpailuihin, mutta kyseinen kilpailupäivä oli myös monen muun kilpailutapahtuman kanssa samaan aikaan. Tiimistämme pari innokasta lähti Tallinnaan ajamaan maantietä ja korttelia (pojat varmaan heittää oman raportin tulemaan lähipäivinä), muut ottivat aurinkoa tai olivat muutoin estyneitä kilpailutoiminnan suhteen, joten yksin oli Pihtiputaalla taisteltava.

Tässä kilpailussa ajaa elite, kilpa ja m-30 kaikki samassa ryppäässä. Tällainen järjestely on varsin toimiva, sillä silloin saadaan viivalle aina isompi lähtö. Ongelmana etukäteen ajatellen on se, että moni ajaja oli minulle entuudestaan tuntematon ja siksi kaikkiin mahdollisiin irtiottoyrityksiin olisi jotenkin reagoitava.
Päätin itsekseni lähtöpaikalla, että tänään tyhjennän reidet tienvarteen ja ajan sen minkä voin, hävittävää ei ole pennin vertaa.
Aika kovaa piti jumpata ensimmäiset 50km, jokaiseen iskuun jonka tein tai jossa olin mukana reagoi kaksi seuraa Kälviän tarmo ja GIF. Mielenkiintoista oli havaita, että jos joku muu yritti jotain, niin ketään ei kiinnostanut.  Onneksi Visillatalojen kaksikko jonkun Kälviän miehen kanssa päästettiin irti ja minut sitten pienessä ylämäessä heidän perään. Takaa nousi hivenen myöhemmin mukaan kova vääntäjä Jaakko Toppari, joka veti mukanaan vielä kaksi Kälviän miestä. Irtiotto oli muodostunut ja pääjoukko ilmeisesti lopetti kiinniajamisen, koska mukana oli niin monta Kälviän ajajaa. Irtiotto sujui suhteellisen leppoisasti ja sykkeetkin laskivat mukavaan matkavauhtiin, vaikka osa irtioton ajajista oli välillä kovin estynyt vetotöistä. Eihän sille tietty mitään voi, jos kaatosateessa pistää ampiainen kypärän sisälle, en minäkään silloin pystyisi vetämään ;)
Loppukiriin meni ja sen myönnän möhlineeni itse, aloitin 30-50m liian aikaisin ja se oli osaltani siinä. Neljäs sija ei ollut se mitä olin suunnitellut. Seuraavalla kerralla sitten.
Happohyökkäys tuli liian aikaisin :)


Alvajärven ajoissa on oma hauskuutensa, reitti on äärimmäisen tylsä tasainen maantie, jota hierotaan edestakaisin. Hauskuus oikeastaan alkaa vasta kisan jälkeen rantasaunalla isolla porukalla kylpiessä,uidessa ja kilpailun tapahtumia spekuloidessa. Sen jälkeen pari lettua paksulla hillolla ja kermavaahdolla naamariin ja palkintojenjakotilaisuuteen odottamaan jokaisen ajajan palkitsemista. Tässä kilpailussa on mielestäni hieno tapa palkita kaikki maaliin asti veivanneet ja palkinnoksi saa jopa ihan kelvollisia palkintoja, ei esimerkiksi 9- pakkaan käypäisiä ketjuja…Yleensä kilpailuissa on jaettu myös kyläyhdistyksen leipomat maukkaat ruisleivät, mutta tänä vuonna ruisleipää ei ajajille jaeltu, joten kaupan kautta kotiin…
Ensi viikonloppuna sitten olisi edessä Puruveden ympäriajo, jossa ennakkospekulaatioiden mukaan ainakin Rissanen tulee pitämään napakkaa tahtia matkalla ja Pusa kyttää loppukiriä, yritetään pistää tietty paremmaksi...

Timo

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Tour Trans-Alp osa 1. Säiden armoilla





Pitäisikö käydä lenkillä Janakkalassa vai suunnataanko Alpeille? kuva: Ville.


”I don’t care, I love it!”. Joillain biiseillä on vahva taipumus assosioida johonkin tiettyyn hetkeen, paikkaan tai henkilöön ja tämä kyseinen lievästi ärstyttävä renkutus palauttaa muistoihini varmasti kesän 2013 Scwalbe Tour Trans-Alp powered by Sigma (lausutaan korostuneen Saksalaisella aksentilla) kilpailun. Mutta mikäs siinä, kun muuten yhdentekevä kappale saa hienot muistot mieleen.

Talvella joukkueen kuskeista Mikko kertoi, että meille olisi starttipaikat Trans-Alpiin, jos halukkaita löytyisi. Mahdollisuus lähteä ajamaan kisaa oikeisiin mäkiin houkutteli niin paljon, että muutaman hetken miettimisen jälkeen päätös oli valmis, vaikka asiasta ei oltu taidettu edes kotona keskustella… 

Kilpailu ajetaan parikisana, jossa aika otetaan hitaamman kuskin mukaan. Tärkeätä olisi siis hankkia pari, kenen kanssa mäki nousee suunnilleen yhtä kovaa ja kenen naamaa jaksaa katsoa huonoinakin hetkinä. Tiimistä mukaan lähti Mikko N ja Lieven  sekä Kalle ja Saku. Talvella oli suunnitelmissa laihduttaa Kolumbialaisen mäkimiehen mittoihin ja treenata kovaa pitkiä mäkiä ja seitsemän päivän koitosta varten, mutta todellisuus iski taas vastaan ja kesäkuun lopussa lähdettiin kohti Saksaa hieman epäilevin mielin omasta mäkikunnosta. Jossain vaiheessa saatiin idea ajaa autolla suoraan pelipaikoille, mutta tämä alkoi jo jossain Tallinnan pohjoispuolella vaikuttaa huonolta idealta, kun Saku muisti erään lentoyhtiön sloganin ”Lentäen olisit jo perillä”, niinpä. 

Kun me löydettiin joskus aamuyöllä tämä tankkausasema Varsovasta, niin paikalla ei käynyt kortti. Onneksi ystävällinen työntekijä neuvoi meille Puolaksi, mistä löytyy lähin automaatti.

Sinänsä 2300 km ajaminen autolla ei ole mikään iso juttu, mutta jos on liikenteessä maakaasulla kulkevalla kuorma-autoksi luokiteltavalla pelillä, jolla voi ajella noin 90 km/h, niin matka mutkistuu hieman. Varsinkin kun navigaattorissa ei ollut Itä-Eurooppaa ja maakaasun tankkauspisteet eivät todellakaan sijaitse pääteiden varressa. Onneksi puhelimen IMetanoauto-aplikaatio pelasti aika paljon. Ja jos joku tarvitsee vinkkejä kaasuautoiluun Euroopassa ja erilaisten kaasujen kuten AutoGas, LPG ja CNG eroista, niin ottakaa yhteyttä. Voisin melkein kutsua itseäni asiantuntijaksi aiheesta tämän vajaan kolmen viikon seikkailun jäljiltä. Huvittava tapahtuma oli heti Pärnussa, kun kaarsimme tankkauspisteelle, jossa oli juuri avajaiset käynnissä ja olimme paikan ensimmäiset asiakkaat. Viron valtakunnallisissa uutisissa oli sitten juttua, kun Rushmobiiliin laitettiin kaasua tankkeihin. Ja tottakai Virolaiset kaasufirman edustajat alkoivat heti puhumaan pyöräilystä ja spekuloimaan, kuka vie maan mestaruuden. Harvoin tarvii Suomessa spekuloida ABC:n pihalla tuntemattomien kanssa, miten käy kisoissa. Viekö Veikkanen vai yllättääkö joku, kenen talli ei halua paitaa yms. Ehkä vielä joku päivä...

Pyörittelyä Tannheimissä. Kuva: Ville.

36 tunnin rentouttavan ajamisen jälkeen pääsimme vihdoin ja viimein perille Tannheimiin Itävaltaan, josta hyökkäisimme Saksan puolelle kisan starttiin. Lieven ja Mikko olivat tulleet paikalle hieman aikaisemmin, vaikka Munchenin lentokentällä oli mennyt lähes yhtä kauan kuin meillä ajaessa vuokra-autofirman kanssa taistellessa. Luvattua autoa ei ollut ja tilalle tarjottiin ”isoa Chevyä”. Tähän ei kuitenkaan mahtunut edes puolikas pyörälaukku. Vasta kun paikalle uhattiin toimitta oikeasti ISO Chevy ja tiimin mystinen huoltaja ”Pastori”, löytyi käyttöön sopiva pikkubussi. Näin siis kisaviikon logistiikka oli kaluston osalta hyvässä kuosissa.


Puolitoista vuorokautta pyrimme kauniissa alppimaisemissa laskemaan turvotusta jaloista pyörittelemällä kevyesti, lepäämällä hyvin ja tankkaamalla vahvasti. Saku löysi paikallisen ravintolan ruokalistalta jonkin ”Klassikon”, jonka päätti tilata ruuaksi. Muiden vetäessä pihviä ja pastaa Sakulle tuotiin aluksi kulhollinen omenahilloa pöytään. Kaveri luuli sitä alkukeitoksi ja alkoi lapioida suuhunsa. Hetken päästä pöytään tuli varsinainen annos, joka muistutti etäisesti pätkittyjä kääretortun paloja. Mahtoi ravintolan henkilökunnalla olla hauskaa(meillä muilla ainakin oli), kun seurasivat tätä tapahtumaa. Loppuviikko pysyttiinkin sitten aika tiukasti pastalinjalla.

Kamat kasaan ja kohti starttia. Kuva: Ville.

Vihdoin koitti sunnuntai-aamu ja pienen Saksalaisen Sonthofenin keskusta täyttyi monentasoisista pyöräilijöistä. Mukana oli todella kovan tason kisakuskeja ja ex-ammattilaisia, mutta paljon myös nautiskelijoita. Kun voittajaparin aika koko kisaan oli rapiat 23 tuntia, niin hitain pari käytti aikaa yli 51 tuntia. Iloa siis koko rahan edestä. Startissa oli jännittynyt tunnelma, kun 1300 pyöräilijän odotus oli vihdoin lopussa ja kisa alussa. Taktiikkana oli alusta olla tarkkana, ettei lähdetä liian kovaan kyytiin, jotta saataisiin viikko kunnialla ajettua. Ensimmäinen etappi alkoi 12 km saattoajolla, joka oli todella levotonta. Vaikka olimme ensimmäisessä lähtökarsinassa, niin haitariliike oli melkoista. Joku päätti vielä porukan keskellä kaivaa puhelimensa taskusta ja ottaa vähän videota. Toinen hieman pelottavan näköinen kuski oli eräs kaveri, kenellä oli toinen käsi ranteesta poikki. Koitin kovasti katsoa pyörästä, oliko jarruille tehty jotakin virityksiä, mutta varsin perinteiseltä kaverin lonkkavolvo näytti. Itse en ainakaan uskaltaisi lähteä laskemaan sadekelillä serpentiinilaskuja porukassa yhdellä jarrulla. 

Kalle ja Saku sumun ja sateen keskellä. Ja ne lukemat siellä wattimittarissa ei ollut samat kuin Froomella...


Etapin alkupuoli oli profiililtaan tasaista, vaikka tasaisellakin oli pari nyppylää, jotka kotimaassa saisi Hors Categorie-luokituksen. Yhdessä näistä nousuista porukka meni jo aika palasiksi ja Saku joutui ajamaan tosissaan päästäkseen takaisin porukkaan. Hetken päästä vauhti tosin laski sen verran, että ensimmäiseen pidempään nousuun lähdettiin todella isossa porukassa. Saku oli muutamaa viikkoa aikaisemmin ollut sairaana ja nousun alettua kävi ilmi, ettei kuski ollut täysin kunnossa. Tehoja ei löytynyt juuri yhtään ja henki ei kulkenut. Ohi lappasi aika turistin näköistä porukkaa ja epäusko oli aikamoinen. Olemme aina ajaneet mäkeä aika lailla samaa vauhtia ja nyt itse ajoin PK-sykkeillä ja Saku oli limiteillä. Kaiken lisäksi alamäissä roolit olivat täysin toisin päin. Saku päästeli menemään hyvillä linjoilla ja itse puristelin jarrukahvoja vähän liian kovasti rystyset valkoisina. Laskussa maalikaupunkiin ST Antoniin en pysynyt millään kyydissä ja vedin vielä yhden liikenneympyrän pitkäksi. Kisan alku ei ollut siis kovinkaan kaksinen. Onneksi Mikolla ja Lievenillä tuntui olevan kuitenkin hyvä kulku ja fiilis sekä puitteet maalissa oli kohdillaan. Ensimäisen etapin jälkeen Mikko ja Lieven oli tuloksissa sijalla 25. ja Sakun kanssa olimme sijalla 43.

Lieven ja Mikko iskee hyvävoimaisina. Kuva:Ville.

Lieven ja Mikko tulossa maaliin ensimmäisellä etapilla ST Antonissa. Kuva: Ville.

Sadetta ST Antonin illassa.
Huoltajamme Jussin tullessa maalikaupunkiin hän nosti auton kontista pyörän, jonka oli saanut kuskattavaksi maalipaikalle järjestäjien toimesta. Pyörässä oli eturengas räjähtänyt, tanko poikki ja muutenkin pyörä oli ottanut aika pahasti osumaa. Kuski oli kaatunut laskussa ja lentänyt ulos tieltä. Illalla saimme kuulla, että kuski oli menehtynyt. Tämä traaginen onnettomuus pysähdytti aika lailla. Onnettomuus sai myös järjestäjät miettimään seuraavan päivän etappia. Lopulta tiedotettiin, että toisen päivän etappi neutralisoitaisiin. Sää ylhäällä oli huono, sillä jatkuva vesisade tuli ylhäällä lumena eikä järjestäjät halunneet varmasti uusia onnettomuuksia. 

Neutralisoitu etappi. Kelit ylhäällä olisivat olleet kohdillaan... Kuva: Ville.

























Toisena päivänä ajettiin laakson pohjaa pitkin ST Antonista Imstiin. Lähdimme liikkelle isolla Suomipossella. Hetken aikaa madeltuamme osana isompaa porukkaa päätimme pitää kahvibreikin ja lämmitellä hieman. Loppumatka sujuikin hieman paremmin. Vetohommiinkin oli haluja, koska muuten oli tautisen kylmä.


Suomiposse matkalla kohti Imstiä. Kuva: Ville.


Viikon etappikisassa on tärkeätä, että huolto ja logistiikka toimii. Koko ajan oltiin pakkaamassa tai purkamassa kamoja ja siirtymässä paikasta toiseen. Huollosta kiitos kuuluu Villelle ja Jussille.

Seuraavien päivien sääennustukset lupailivat jatkuvaa vesisadetta, joten pyörää pestessä tuli jopa hieman ikävä kotiin, kun Suomessa oli annettu hellevaroituksia. Koko talvi oli venailtu kesää ja kun se vihdoin koitti, niin piti sitten lähteä ajamaan Suomen kevät kelejä muistuttaviin olosuhteisiin. Onneksi maisemat oli sentään kohdallaan. 

Maisemat majapaikan ikkunasta jossakin Imstin lähellä.



Illan pastapartyssä (jokailtainen järjestetty ruokailu, info ja palkitsemistilaisuus) meille selvisi, että olimme Sakun kanssa tippuneet B-lähtökarsinaan. Tämä oli odotettua ensimmäisen päivän ajon huomioon ottaen, ja mietimme minkälaisella taktiikalla jatkaisimme kisaa. Vaihtoehtona oli lähteä ajamaan erikseen omaa vauhtia, mutta päätimme että emme luovuttaisi, vaan realiteetit huomioon ottaen ajaisimme parina niin hyvin kun pystyisimme ja nostaisimme itsemme vähintään takaisin A-ryhmään... 

lauantai 13. heinäkuuta 2013

U6 ja kolme viimeistä etappia



Kuten edellisessä tekstissäni kirjoitin, niin nyt on aika käydä läpi U6- kilpailun kolme viimeistä etappia. Kilpailu jatkui torstaina illalla ajetulla korttelikilpailulla. Korttelin piti olla suhteellisen mutkaisella radalla aivan Tidaholmin keskustassa, mutta tietöiden vuoksi reitti oli edellisenä iltana muutettu. Reittimuutoksen vuoksi kisassa käännyttiin neljästi kierroksella vasemmalle ja reitti oli mielestäni nopeampi, kuin alkuperäinen reitti. Kilpailu alkoi muutamilla irtottoyrityksillä, jotka kestivät jopa useamman kierroksen. Omalta kohdalta täytyy todeta, että ensimmäiset kymmenen kierrosta olivat aika nihkeitä, mutta sitten jalat alkoivat toimia normaalisti. Irtiottoon en kuitenkaan ikinä varsinaisesti yrittänyt.  Maaliin siis pääjoukossa. Suomalaisittain päivä oli hieno, koska Pökälä osoitti kovaa kuntoa ja onnistui viimeisten kierrosten irtiotossa ja pystyi vielä tiputtamaan perässä hiillostaneen ruotsalaisen. 

Muutettu reitti oli hivenen pidempi, kuin ilmoitettu 47,5km. Mittariin tuli reilu 51km ja keskinopeuttakin saatiin kelattua reilut 45,6km/h
Perjantaina oli vuorossa maantie-etappi (160km) Ekedalenissa. Reitti oli ennakkoon joukkueenjohtajien kokouksessa mainostettu vaaralliseksi, joten hivenen jännittynein mielin kilpailuun starttasin. Reitti kulki kapeilla ruotsalaisilla pikkuteillä ja matkalle oli saatu osumaan myös kunnon soratieosuus. Tällä soratiellä kivisateessa ajaessa kävi kyllä mielessä, että voisihan suomessakin ajaa joskus kunnon sorapätkällä kisaa… Toki isossa porukassa nimismiehenkiharat aiheuttavat tiettyjä haasteita ainakin juomapullojen telineissä pysymistä ajatellen.
Soratien lisäksi reitille oli saatu noin 100 korkeuserometriä sisältävä nousu, jonka jälkeen tultiin erittäin nopeaan mutkaiseen ja reikäiseen laskuun. Kilpailu ratkesi jo ensimmäisellä kierroksella, kun kärkeen irtautui kolmen ajajan irtiottoryhmä. Ryhmään pääsivät Manninen, Pökälä ja norjalainen kuski. Pääjoukossa selviteltiin hetki sitä, että kuinka kaukana takana irtiotossa ajavat kaverit ovat yhteiskilpailua ajatellen. Kun selvisi, että eroa on riittävästi, niin pääjoukko käytännössä lopetti ajamisen ja piti yllä ainoastaan reipasta lenkkeilyvauhtia. Ero irtiottoon kasvoikin yli kuuteen minuuttiin, ennen kuin pääjoukko aloitti napakan takaa-ajon kaksi kierrosta (31km kierrokset) ennen maalia.  Takaa-ajo supisti irtioton etumatkan reiluun kymmeneen sekuntiin maalissa. Voitto tuli Manniselle loppukirissä. Pääjoukossa saatiin aikaan vielä pieni kolari noin neljä kilometriä ennen maalia, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut pahemmin.

Kaksoisvoitto suomalaisille. Kovia kavereita...

Viimeisenä etappina poljettiin Tidaholmissa 14km tempo. Oma starttiaikani oli kello 13.51, jota ennen tein noin tunnin verran lämmittelyä ja tarkastutin pyörän mitat tuomarilla. Kisaan sain käyttööni wattimittarin, jota sitten ajattelin kokeilla testimielessä. Mittari saattaa olla kelpo apu etenkin ylämäissä, joissa tehot helposti karkaavat aika korkeiksi. Nyt sitten kokeilin tiputtaa hivenen tehoa aina kun mittari näytti ns. liian kovia lukuja. Jälkikäteen ajatellen saattaa olla, että mittarin kanssa ajaessa (ainakin näin vähäisellä kokemuksella) tulee varottua huomattavasti enemmän liian kovaa tehontuottoa. Itselleni saattaisi sopia paremmin sellainen perinteinen” alussa täysillä ja loppuakohden hyytyen”- taktiikka… Kisan voitti Fåglum- Karlsson melko napakalla 47,8km/h keskinopeudella. Reitillä sattui vielä vastatuuli pitkään ylämäkeen, joten tasamaapätkät kyseinen herra lienee ajanut pitkänmatkaa yli 50kmh. 
Viimeisellä kilometrillä pusketaan sen mitä kuudessa päivässä ajetun 541 kilpailukilometrin jälkeen reisistä irtoaa

Kilpailuista jäi mukava muisto, vaikka tiimimme tappioprosentti olikin huikeat 50 %.  Ensi vuotta ajatellen olimme kaukaa luottavaisia KKRR-tiimiin ja varasimme jo majoituksen suurelle tiimille ensi vuoden kisaan. Että nyt sitten pojat ketju kireälle…
Kiitos vielä kaikille suomalaisille eri joukkueiden huoltajille (ja toki omalle huoltajallemme, jolta ei yksikään pullo tippunut juotossa ja joka hoiti sairasta Mikkoa) ja ajajille, joilta saimme apua ja seuraa. Toki suomalainen jurotus ei aivan yllä ruotsalaisten sosiaalisuuden tasolle, mutta ehkä se ajastaan…
Tiimi kuittaa ja jatkaa lomailua Ruotsissa aurinkoisessa säässä, huomenna huoltopassatin keula käännetään sinne missä aurinko paistaa!

torstai 11. heinäkuuta 2013

U6 cycletour puolivälissä



Kilpailuviikko on puolivälissä, joten laitetaan tulemaan puolivälin tilannepäivitys täältä Ruotsista. Aikaisemmin talvella suunniteltiin Kejon Mikon ja Toivosen Villen kanssa, että lähdetään Ruotsiin ajamaan kisaa kesällä. Ville valitettavasti imi itseensä sitkeän taudin ja joutui jättäytymään reissusta pois, mutta me Mikon kanssa päätettiin sitten lähteä kahdestaan reissuun. 

Tämä Ruotsin kisa koostuu osaltamme seuraavanlaisista etapeista:
- ensimmäisenä lyhyt (3,3km) prologi, jossa alku tasamaata ja lopussa noin 45 korkeuserometriä sisältävä jyrkähkö nousu.
- Toisena 147 km maantie-etappi, jossa mm. reippaan kilometrin mittainen soratiepätkä. Nousua koko lenkillä noin 850m.
- Kolmantena etappina pitkä (170 km) maantie, jossa nousua noin 1210 metriä.
- Neljäs etappi on korttelikilpailu 47,5km
- Viidentenä etappina tarjoillaan jälleen maantietä 160km edestä. Tälle etapille kilpailunjärjestäjät oikein erikseen korostivat, että reitti on vaarallinen…
- Viimeinen etappi (niille, jotka selviävät edellisestä) on 14km tempo, mukavasti kumpuilevalla reitillä.

Matkaan lähdettiin Turusta iltalaivalla siten, että minä ajoin omaa ”huoltopassattia” ja Mikko hyppäsi Chebicin poikien kyytiin. Perille Tidaholmiin päästiin puolen päivän maissa ja siitä suunnattiin tietty heti lenkille karistamaan matkustuksen jäykkyys nivelistä. Samalla testattiin ensimmäinen etappi ja todettiin mäen olevan edelleen liian jyrkkä meidän vartalotyypille. Miehissä ei tietenkään ole vikaa, vaan ainoastaan mäessä.
Verryttelemässä matkustelun jälkeen Ekedalenissa, keli erinomainen!

Ensimmäiselle prologille lyötiin tietty vetoa siitä, kumpi meistä olisi nopeampi. Molemmat puhkuivat ääretöntä voitontahtoa ja toinen jopa laittoi kilpailuntuoksinassa nenäteipit parantamaan hengitystä! No tuloksista voi toki huomata, että olisi varmaan pitänyt laittaa oikein kunnon maalarinteippiä, että olisi saanut riittävästi happea nousussa… Prologista ei siis jäänyt suurempaa kerrottavaa.

 
Seuraava etappi olikin maantie-etappi. Taktiikkamme oli seuraava, Mikko irti ja minä yritän lopussa jos jotain yritettävää on. Ensimmäisellä kierroksella vauhdikkaassa kohdassa edestä alkoi kuulua karmeaa jarruttelun ja pomppimisen ääntä ja samassa näin, kun mies hyppää asvaltille lepäämään noin 60km/h vauhdista. Tietty meidän Mikko silkasta kohteliaisuudesta päättää ajaa samaan kasaan ja syöksyy sitten nurmikolle hienossa luisussa. Kuuleman mukaan suurempaa vahinkoa ei käynyt, koska hän ehti hidastaa vauhtia riittävästi ennen marjojen keruuta.
kilpailu jatkui ja Mikko sai pääjoukon kiinni huoltoletkan avustuksella. Vierekkäin ajeltiin hetki ja Mikko kertoi, että pyörä tuntuu pikkuisen oudolle. Sanoin, että aja varovasti!
No siinä sitä sitten todettiin, että kyllä sillä pyörällä varmaan ajamaan pystyy. Reitillä ollutta ylämäkeä ennen Mikko ilmoitti, että nyt hän lyö hanan pohjaan ja HYÖKKÄÄ mäkeen. Periaatteessa hyökkäys onnistui, mies oli aivan ensimmäisten joukossa mäen alla, mutta putkelle noustessa kävi vanhan aikaisesti ja tanko jäi käteen.  Minä näin ja kuulin jälleen mahtavaa ryminää ja huomasin, että joku kaatui. Ohi ajaessani sitten bongasin pyörän paloina ja tutun miehen pitelemässä itseään keskellä tietä. 
Kilpailussa pääsi isohko irtiotto lähtemään kierrosta myöhemmin ja itsekin näin sen, mutta olin niin jumissa porukan sisällä, että sinne meni se. Jäin siis suosiolla odottamaan loppukiriä, koska se oli ainoa mitä minä pystyin siinä vaiheessa tekemään.
Loppukiriin tultiin napakasti, koko loppusuoran (tasainen, mutta loivasti kaartuva tie) tulin 53x11 päällä sen mitä jaksoin. 
Loppukirin dataa, katkoviivan kohdalla maali. Alla sinisellä näkyy sen hetken nopeus ja sykkeet. Viimeisen mutkan jarrutus näkyy nopeuskäyrässä.

Ilta menikin etsiessä Mikkoa ympäri Tidaholmin terveyskeskuksia. Mies löytyi lopulta Skövdestä sairaalasta. Mies oli tilanteeseen nähden positiivisessa kunnossa ja vain solisluu murrettuna. Illalla päästiin jo kohti majapaikkaa ilman leikkauksia, mutta vahvasti lääkittynä.
Enää ei ole kiire! Ruotsissa saa hyvää hoitoa, vaikka laastareita pitikin erikseen anella...

Nopean tilannekatsauksen perusteella sairaalassa oli eri tavalla paketoituja pyöräilijöitä pitkälle toista kymmentä. Pahiten loukkaantuneet oli niin kovasti tuettuna, että pyöräilijäksi pystyi tunnistamaan vain sairaalasängyn alla olleesta kypärästä ja kengistä… Vaarallinen laji…

Seuraava etappi olikin sitten viikon pisin kilometrimääräisesti. Luvassa ihan riittävältä tuntuvat 170 km. Mahtavaksi asian teki hivenen viileä 9,5 asteen lämpö ja napakka vesisade. Varustuksena kisaan oli siis paksulti linimenttiä peiteltynä vaseliinilla, jos ei muuta niin ainakin jalat kiilti!
Piti olla tappajan katse ennen kisan alkua. Ei tullut tappajan katsetta kuvaan, mutta pelottava kuva saatiin aikaan.

Kisa alkoi melko vauhdikkailla kierroksilla, jonka aikana kärkeen muodostui isohko irtiotto. Tuo irtiotto ei tullut koko kilpailun aikana kiinni. Pääjoukossa oli erittäin epämääräistä tykittelyä, joka ei oikeastaan johtanut sen suurempaan tulokseen. Kilpailusta jäi mieleen lähinnä jäätävät olosuhteet ja vastaan tulleet autot ja rekat. Yleensä kilpailuissa tiet suljetaan, mutta nyt täällä on tullut vastaan kaikenlaista ajoneuvoa, joka aiheuttaa omat haasteensa, kun vauhtia on sadesäässä se vajaa 70km/h ja tullaan koko tien leveydeltä.
Maaliin selvittiin. Kilpailun tuli maaliin eliten noin 110 ajajasta vain 68. Tulokset.

Tänään on vuorossa iltakilpailuna korttelit tuossa keskustassa, mutta siitä myöhemmin. Tämä päivä menee tutustuessa huomiseen kilpailureittiin ja valmistautuessa korttelikilpailuun.
Ennen etappia pikkuisen lepoa ja...


Timo ja Mikko (jonka positiivinen asenne alkaa pikkuhiljaa muuttua ankaraan v******* yöllisten särkyjen myötä)