Kansainvälisen symposiumin antia urheilulle, lyhyt kooste Jyväskylästä

Jyväskylässä järjestettiin järjestyksessään kolmastoista kansainvälinen urheiluseminaari, jonka aiheena oli ”Physical Fitness and Training adaptation: Science Basis and Practical Applications in Sport”. Luentojen pitäjiä oli saapunut eri maista, kauimmaiset aina Australiasta saakka. Tämän seminaarin tarkoituksena oli herättää keskustelua osallistujissa siitä miten tiede voidaan yhdistää käytännön valmentamiseen tai urheiluun. Ajattelin tässä kirjoituksessa pikkuisen käydä muutamia asioita läpi, jos joku olisi halunnut osallistua, mutta ei nyt päässyt paikalle.

Kirjoitin edellisen blogikirjoituksen, joka koski erästä tieteen sovellusta, eli suoraa testaamista. Tämä on ehkä tyypillisin kestävyysurheiluun liittyvä tieteensovellus, joka tulee myös ensimmäisenä mieleen asiaa miettiessä.  Seminaareissa kävi hyvin ilmi se miten laajasti tiedettä pyritään käyttämään hyväksi eri urheilulajien keskuudessa ja saamaan etua vastustajasta sen avulla. Missään ei ainakaan toistaiseksi sen kummemmin kielletä välinekehittelyä tai tieteen hyödyntämistä urheilusuorituksen parantamiseksi. No mitä se sitten voisi olla?

Hyvän esimerkin antoivat esimerkiksi Englannin jalkapalloliigassa pelaavan joukkueen testaaja (Jonathan Bloomfield), joka kertoi kuinka he pystyivät seuraamaan tarkasti eri pelaajien rasittuneisuutta harjoituksissa ja siten suoraan vaikuttamaan siihen, että kaikki kehittyisivät toivotulla tavalla. Heillä seuranta toteutettiin käyttäen hyödyksi erilaisia sykemuuttujia, painonseurantaa, palautuneisuusindeksejä jne. Bloomfield painotti esityksessään, että urheilijalähtöisyys ja yksilökeskeisyys tulisi olla kantavana ajatuksena myös joukkueurheilussa. Useinhan joukkueurheilussa näkee joukkueen juoksemassa jotain tiettyä harjoitusta yhdessä, jolloin osa menee liian kovaa ja osa liian hiljaa, kun vain osalle vauhti on optimaalinen.
Seuraava erittäin onnistunut esimerkki tuli lentopallomaajoukkueen mukana kulkevalta valmentajalta/ tutkijalta (Mikko Häyrinen), joka kertoi kuinka he olivat tieteen sovelluksien avulla voineet seurata ja kehittää pelaajiltaan juuri niitä ominaisuuksia, joita kullakin pelipaikalla tarvitaan. He pystyivät seuraamaan tarkasti esimerkiksi hyppykorkeuksia tai voimatasoja tietyillä tarkoitukseen luoduilla testeillä.
Kolmannen onnistuneen esimerkin antoi KIHU:lla työskentelevä ampumiseen erikoistunut tutkija (Sami Kuitunen), joka pystyi konkreettisesti kertomaan sen miten he ovat pystyneen ilmakivääriammunnassa kehittämään maailmanluokan ampujia ampumaan vielä paremmin antamalla heille reaaliaikaisen järjestelmän, jolla suoritusta voidaan monitoroida.

Jan Helgerud kertoo siitä, miten tiedettä voidaan hyödyntää urheilijoiden kanssa toimittaessa

Kaikki luennot eivät liittyneet siihen, että miten tiedettä voidaan hyödyntää suoraan, vaan lähinnä siihen miten harjoittelua tulisi koostaa esim. kestävyysurheilussa. Olisiko voimaa järkevää hankkia salilla? Pitäisikö salilla käydä usein? Pitäisikö ensin käydä salilla vai lenkillä vai toisinpäin? Vai pitäisikö vaan ajaa lenkkiä pakkasessa? Ajaako pitkään vai sopivasti? Mitäs jos tahtoo juosta?
Mistäs näitä tietää… Asiaan kuitenkin pureuduttiin usean eri tutkijan toimesta, ääneen pääsi niin Greg Haff, kuin Jan Helgerud, kuten moni muukin alansa huippututkija. Eräässä blogissa kävin pienimuotoista keskustelua siitä onko pyöräilijälle voimaharjoittelusta hyötyä. Itse kannatin ajatusta voimaharjoittelusta, kun taas ”opponenttini” vastusti ajatusta. Tässä seminaarissa käytiin kiinni kestävyysurheilijan harjoitteluun ja yhdistettyyn voimaharjoitteluun teemalla: ”ovatko kestävyys- ja voimaharjoittelu vihollisia keskenään, vai ystäviä?”

Greg Haff selventää sitä, miten harjoittelu tulisi periodisoida vuoden aikana

Periaatteessa kaikkia esitettyjä tutkimuksia ei ollut tehty pyöräillen, mutta esimerkiksi osa seminaarissa esitellyistä tutkimuksista oli (ei vielä julkaistuja). En siis puhu nyt pelkästään pyöräilyyn liittyen, vaan yleistän kestävyysurheilijoihin liittyvät vaatimukset koskemaan myös pyöräilijöitä. Seminaarin esitysten valossa voisin melkein sanoa, että on erittäin heikkoja perusteita sille, että kestävyysurheilija ei tekisi voimaharjoittelua salilla. Voimaharjoittelusta saatu hyöty on sen verran suuri, että olisi hölmöä olla kokeilematta sen vaikutuksia urheilijaan.  Puolikkaan seminaaripäivän jälkeen esitysten pitäjät koottiin yhteen ”pyöreän pöydän ääreen” paneelikeskusteluun, jossa yleisö sai kysyä mieltään askarruttavia kysymyksiä. Tässä tapauksessa pöydän ääressä olleet henkilöt (Painonnostoliiton Karoliina Lundahl, KIHU:n fysiologianlaitoksen johtaja Ari Nummela, norjalainen kestävyystutkija (ent. maastohiihdon valmentaja) Jan Helgerud ja huippu-urheilijoita tutkiva biomekaanikko Mikel Izquierdo) antoivat lähtökohtaisesti positiivisen merkin kestävyysharjoittelun ja voimaharjoittelun yhdistämiselle. Ainoa, joka enemmän empi asian kanssa oli painonnostaja. Painonnostossa suorituksen kesto on muutamia sekunteja ja kestävyydellä ei kuulemma ole merkitystä suorituksessa.  Helgerudin kommentti asiaan liittyen oli kuitenkin tyhjentävä: ”Ehkä teidän olisi hyvä pitää urheilijanne elossa vielä uran loppumisen jälkeenkin, suosittelen kestävyysliikuntaa”.
Asialla on sikäli merkitystä, että usein esimerkiksi pyöräilijät välttävät voimaharjoittelua, koska se haittaa pyöräilyä. Voimaa voi kuitenkin tehdä ilman mainittavaa lihasmassan kasvua, joten ehkä ainakin kokeilla kannattaa?

Ei se lihas kasva kestävyysurheilijallekaan yhdessä yössä, kukaan ei ole aamulla herännyt huutoon" aargh, mulle on kasvanut lihakset..."

No mitä seminaarista sitten jäi käteen? 

Jotkut esitykset kiinnostivat enemmän, kuin toiset...

Mitään suurta ja mullistavaa keksintöä urheiluvalmentamisen suhteen ei tullut. Ehkä suurin anti oli se, että nuorten urheilijoiden parissa toimivien kannattaa panostaa omaan toimintaansa ja sitä kautta mahdollistaa se, että joku näistä nuorista voisi tulevaisuudessa päästä huippu-urheilijan uralle. Tärkeää on myös muistaa, että liika on liikaa, tekipä mitä tahansa. Aina olisi muistettava yksilöllisesti analysoida ja räätälöidä harjoitusohjelma kullekin urheilijalle sopivaksi, siten että otetaan huomioon myös urheilijan muut elämän osa- alueet. Urheilijallakaan ei ole erityisiä kykyjä selviytyä liiasta stressistä ilman, että se vaikuttaa suorituskykyyn. Ehkäpä siis lepo ja hyvä ruoka aiheuttavat sen, että urheilija voi tehdä hyvin ne harjoitukset, joita hänen kannattaa tehdä.

Ehkäpä jo seuraavan blogikirjoituksen kirjoittaa joku tiimimme yllättävä jäsen…

Timo