Olen viimeisissä blogiteksteissäni kirjoittanut osin omia
ajatuksia ja osin tieteeseen perustuvia havaintoja harjoittelusta. Nyt tällä
kertaa ajattelin kirjoittaa jotain aivan muuta, nimittäin useamman päivän
myöhästyneen joulutarinan!
Minulle joulu on aina ollut aikaa, jolloin annan mielen
levätä pitkän syksyn jälkeen. Jo
lapsuudessa joulut vietin usein maaseudulla puulämmitteisessä tuvassa, jolloin
iltaisin peseydyttiin ulkosaunassa kynttilänliekin toimiessa ainoana
valonlähteenä joulusaunojille. Kaikki muuttui tasan 12 vuotta sitten, jolloin
vietin ensimmäisen jouluni täällä Lapissa.
Täällä pohjoisessa oli tapana, että kaikki kokoontuivat
syömään itse tehtyjä ruokia yhdessä isoon hämärään maalaistalon tupaan ja
ruokailun jälkeen jokainen katosi ruokalevolle tupaa kiertäville penkeille.
Levon jälkeen muistan talon emännän kertoneen tarinoita tilan historiasta, nämä
tarinat kertoivat toisinaan shamaanista, joka rummutti rumpuaan läheisessä hänelle
pyhässä tunturissa. Toisinaan rummutus oli ollut niin voimakasta ja
mukaansatempaavaa, että lapsia oli kielletty menemästä ulos, jotta rytmi ei
tarttuisi heihin. Shamaanin
rummutukselle oli tyypillistä, että koskaan joulun aikaan sitä ei kuulunut…
Minulle joulun hämäryydessä on jotain yhtä lumoavaa, kuin
tuo shamaanin rummutus, jouluna lumi kaareutuu puiden ylitse paksuina
tykkylumikerroksina, päivä on lyhyt ja yleensä niin kylmä, että pakkanen
kipristelee poskipäissä. Juuri tuon tunteen vuoksi olen vuosi vuoden perään
hiihtänyt ympäri Lapin erämaita etsimässä joulua ja sen tarkoitusta.
Kun alun perin kirjoitin tämän tekstin (siksi siis myöhästynyt
joulutarina), niin oli jouluaatto, pakkasta oli liki -25 astetta, lunta reiteen
asti ja olin ollut poissa puhelimen kuuluvuusalueelta edelliset kolme päivää.
Lumi narskui saappaiden alla, kun kävelin jokivarteen ja aloitin hakkaamaan
kirveellä avantoa, jotta saisin juomavettä. Samaan aikaan autiotuvan
(Hammaskuru) piipusta kohosi savu melkein suorana vanana kohti kirkasta
taivasta, sisältä kajasti lapsuudesta muistuttava yksinäinen kynttilän
liekki. Melkein täysi kuu valaisi aukeat
alueet ja korosti entisestään tummia varjopaikkoja.
Minulta on joskus kysytty, että mitä etsin sieltä erämaasta?
Tällä reissullani hiihtelin Korvatunturin alueella ja tarkistin oliko joulupukin lahjatehdas käynnistynyt, en ikinä löytänyt pukkia, en tonttuja, saati tehdasta. Joulun aikana kaikki puhuvat rauhoittumisesta, ehkäpä rauha on ainoa mitä minä löysin. Ulkona kaikesta, aivan kaikesta.
Jouluaattoa edeltävän yön vietin Siulanruoktun autiotuvalla, jossa ei ollut käynyt ketään edelliseen kahteen kuukauteen ja tuskin käy seuraavaankaan. Jouluaattoaamuna lähdin puhkomaan umpihankea aamuhämärässä otsalampun valaistessa kulkuani ja kompassin näyttäessä oikean suunnan. Jälkikäteen ajateltuna en tiedä siis vieläkään mahdoinko löytää etsimääni, mutta uskoisin olevani oikeilla jäljillä ja jatkan edelleen etsimistä tulevina vuosina.

Tämän pienen omaan joulun viettooni liittyvän tarinan
seurauksena haluaisin omasta puolestani muistuttaa kaikkia ottamaan välillä
itselleen sen kuuluisan palan rauhaa. Samalla toivotan kaikille blogin lukijoille tällä kertaa ennakkoon
hyvää ja ennen kaikkea parempaa tulevaa vuotta 2013. Seuraavassa
kirjoituksessani lupaan kirjoittaa taas jotain pyöräilyyn liittyvää tekstiä,
oikeammin huipputason maastopyöräilyyn liittyvää…
Ja, jotta tämän voisi julkaista urheilutiimin blogissa, niin
tässä vähän jotain turhaa dataa matkalta:
Hiihtotunnit: +30
Hivuttavat umpihankinousumetrit: 1450
Kovimman päivän keskisyke: 139/ hiihtoaika 4h 9min
Kevyimmän päivän keskisyke: 113/ hiihtoaika 5h 11 min
Matkalla nähdyt muut ihmiset: 5 (Luirolla, mm. pariskunta, jonka tapasin neljä vuotta sitten jouluna!)
Kilometrit: ei mitään havaintoa, Kemihaarasta Saariselälle

Timo
<3
VastaaPoista