Myöhästynyt joulutarina

Olen viimeisissä blogiteksteissäni kirjoittanut osin omia ajatuksia ja osin tieteeseen perustuvia havaintoja harjoittelusta. Nyt tällä kertaa ajattelin kirjoittaa jotain aivan muuta, nimittäin useamman päivän myöhästyneen joulutarinan!

Minulle joulu on aina ollut aikaa, jolloin annan mielen levätä pitkän syksyn jälkeen.  Jo lapsuudessa joulut vietin usein maaseudulla puulämmitteisessä tuvassa, jolloin iltaisin peseydyttiin ulkosaunassa kynttilänliekin toimiessa ainoana valonlähteenä joulusaunojille. Kaikki muuttui tasan 12 vuotta sitten, jolloin vietin ensimmäisen jouluni täällä Lapissa. 

Täällä pohjoisessa oli tapana, että kaikki kokoontuivat syömään itse tehtyjä ruokia yhdessä isoon hämärään maalaistalon tupaan ja ruokailun jälkeen jokainen katosi ruokalevolle tupaa kiertäville penkeille. Levon jälkeen muistan talon emännän kertoneen tarinoita tilan historiasta, nämä tarinat kertoivat toisinaan shamaanista, joka rummutti rumpuaan läheisessä hänelle pyhässä tunturissa. Toisinaan rummutus oli ollut niin voimakasta ja mukaansatempaavaa, että lapsia oli kielletty menemästä ulos, jotta rytmi ei tarttuisi heihin.  Shamaanin rummutukselle oli tyypillistä, että koskaan joulun aikaan sitä ei kuulunut…

Minulle joulun hämäryydessä on jotain yhtä lumoavaa, kuin tuo shamaanin rummutus, jouluna lumi kaareutuu puiden ylitse paksuina tykkylumikerroksina, päivä on lyhyt ja yleensä niin kylmä, että pakkanen kipristelee poskipäissä. Juuri tuon tunteen vuoksi olen vuosi vuoden perään hiihtänyt ympäri Lapin erämaita etsimässä joulua ja sen tarkoitusta.

Kun alun perin kirjoitin tämän tekstin (siksi siis myöhästynyt joulutarina), niin oli jouluaatto, pakkasta oli liki -25 astetta, lunta reiteen asti ja olin ollut poissa puhelimen kuuluvuusalueelta edelliset kolme päivää. Lumi narskui saappaiden alla, kun kävelin jokivarteen ja aloitin hakkaamaan kirveellä avantoa, jotta saisin juomavettä. Samaan aikaan autiotuvan (Hammaskuru) piipusta kohosi savu melkein suorana vanana kohti kirkasta taivasta, sisältä kajasti lapsuudesta muistuttava yksinäinen kynttilän liekki.  Melkein täysi kuu valaisi aukeat alueet ja korosti entisestään tummia varjopaikkoja.

Minulta on joskus kysytty, että mitä etsin sieltä erämaasta?
Tällä reissullani hiihtelin Korvatunturin alueella ja tarkistin oliko joulupukin lahjatehdas käynnistynyt, en ikinä löytänyt pukkia, en tonttuja, saati tehdasta.  Joulun aikana kaikki puhuvat rauhoittumisesta, ehkäpä rauha on ainoa mitä minä löysin. Ulkona kaikesta, aivan kaikesta. 
Jouluaattoa edeltävän yön vietin Siulanruoktun autiotuvalla, jossa ei ollut käynyt ketään edelliseen kahteen kuukauteen ja tuskin käy seuraavaankaan.  Jouluaattoaamuna lähdin puhkomaan umpihankea aamuhämärässä otsalampun valaistessa kulkuani ja kompassin näyttäessä oikean suunnan. Jälkikäteen ajateltuna en tiedä siis vieläkään mahdoinko löytää etsimääni, mutta uskoisin olevani oikeilla jäljillä ja jatkan edelleen etsimistä tulevina vuosina.

Tämän pienen omaan joulun viettooni liittyvän tarinan seurauksena haluaisin omasta puolestani muistuttaa kaikkia ottamaan välillä itselleen sen kuuluisan palan rauhaa. Samalla toivotan kaikille blogin lukijoille tällä kertaa ennakkoon hyvää ja ennen kaikkea parempaa tulevaa vuotta 2013. Seuraavassa kirjoituksessani lupaan kirjoittaa taas jotain pyöräilyyn liittyvää tekstiä, oikeammin huipputason maastopyöräilyyn liittyvää…

Ja, jotta tämän voisi julkaista urheilutiimin blogissa, niin tässä vähän jotain turhaa dataa matkalta:

Hiihtotunnit: +30
Hivuttavat umpihankinousumetrit: 1450
Kovimman päivän keskisyke: 139/ hiihtoaika 4h 9min
Kevyimmän päivän keskisyke: 113/ hiihtoaika 5h 11 min
Matkalla nähdyt muut ihmiset: 5 (Luirolla, mm. pariskunta, jonka tapasin neljä vuotta sitten jouluna!)
Kilometrit: ei mitään havaintoa, Kemihaarasta Saariselälle

Timo