Tallinna Cycling Race 2013

Vaikka viikonloppuna ajettiin ikäluokkien Suomen mestaruuskilpailuita, niin Kruunukatto-Rush Racingin joukkueenjohto päätti lähettää joukkueen ajamaan Säkylän sijasta Tallinnaan ja sen lähialueen peltoaukioita. ISM-mitaleista ehditään vääntää kuitenkin tulevat viisikymmentä vuotta jos intoa riittää. Nyt oli intoa päästä fiilstelemään hyvin järjestettyjä ja yleisöä keräävää kisaa.

Tiimin ensi kauden rahoitus hoidetaan joulupukin keikkaa heittämällä. Kuvassa pukin rooliin valmistautuva Tuomas sekä tontut Kalle, Stefu ja Henri.

Tiimin kiritykki Saku oli flunssan kourissa, joten mukaan otettiin joukkuetta vahvistamaan Rauman kovin Salon Henri. Mukana oli myös Kalle, Stefu ja Tuomas. Edellisvuosien perusteella kisan alkupuolella lähtisi hatka, joka menisi loppuun asti. Tiedossa oli siis kovaa yritystä hatkoihin heti alusta saakka. Saattoajo oli peruslevotonta, mutta sitten alettiin heatata. Kovasti väännettiin ja ensimmäiset parikymmentä kilsaa ajeltiin +/- 50 km/h vauhdilla. Ensimmäisen välikirin jälkeen Henri ja Stefu osoitti oikeaa pelisilmää ja pääsivät mukaan oikeaan hatkaan. Porukka oli aika pitkään aivan pääjoukon tähtäimessä, kunnes pieni suvantovaihe päästi porukan lopullisesti karkuun. Pääjoukossa ajo jatkoi hyvin rykivänä ja Tuomaksen kanssa pidimme osaltamme huolta, ettei väliporukoita pääsisi syntymään ilman läsnäoloamme ja pyrimme vaikeuttamaan hatkan kiinniajoa. Hatkassa ajettiin suhteellisen hyvässä yhteistyössä. Aluksi oltiin aika limiteillä, mutta pikkuhiljaa tahti tasaantui. Vaikka hieman loppua kohti alettiin iskemään, niin lopulta voitto ratkaistiin reilun kymmenen kuskin kirissä. Henrin ja Stefun kohtaloksi koitui hieman vieras maalipaikka, silti tuloksena oli Henrin erinomainen 3. sija. Lisäksi Stefu tuli kahdenneksi. Joukkuekilpailussakin tulos varmasti hyvä, vaikka virallisia tuloksia ei ole vielä tullut. Kelpo suoritus koko joukkueelta siis. Pääjoukossa päätimme kiusata hieman itseämme myös kisan loppupuolella ja pyrimme iskemään irti ennen etukäteen hektiseksi tiedettyä loppukiriä. Tällä kertaa isku ei tuottanut mitään tulosta vaan noin viiden kilometrin vääntäminen päättyi reilua kilometriä ennen maalia. Tänä vuonna tuuli ei ollut aivan samanlainen kuin viime vuonna, joten hyvät olosuhteet ja pannukakun tasainen reitti ajettiin vapaan vauhdin osalta lähes 45 km/h keskinopeudella.

Heti alusta asti oli kovaa yritystä. Tässä hatkayrityksessä mukana Stefu. Kuva Sanger Maasing/Rattaprofid

Stefu hatkassa. Kuva Sanger Maasing/Rattaprofid

Hienot kisat siis, maali- ja lähtöalueilla hyvä meininki ja yleisöä. Kisassa porukkaa ja vauhtia, joten pelkästään kärkeen pääseminen vaati jo hieman töitä vaikka käytössä oli tilaa koko tien leveydeltä. Myös huolto/ välikirimaalit reitin varressa ovat hieno lisä, kun porukkaa on paikalla kannustamassa ja musat pauhaa. Palkinnot olivat myös hyvät, kotiin tuliaisiksi tuli aimo annos erilaisia makkaroita (tämän takia Tuomas ei ajanut itseään podiumille..). Yksi rengas räjähti, mutta tämä tapahtui onneksi vasta kisan jälkeen Tallinnan vanhassa kaupungissa. Linda Linen lautta myös levisi ennen kotiin lähtöä, joten paluu viivästyi reilut puolitoista tuntia. Maanataina on siis työpaikoilla näkynyt varmasti hieman väsyneitä, mutta sangen tyytyväisiä pyöräilijöitä.

Tulokset löytyy täältä.

Henkka jauhaa hatkassa. Kuva Sanger Maasing/Rattaprofid

Välikireihin on Viron pojilla kovaa intoa. Meillä ei oikein ollut edes käsitystä niiden olemassa olosta... Kuva Sanger Maasing/Rattaprofid

Kisa ratkesi reilun kymmenen kuskin kirissä. Yleisö oli löytänyt myös paikalle. Kuva Sanger Maasing/Rattaprofid

Podiumilla kuusi parasta. Voiton vei Kristen Kivistik, toiseksi tuli Norman Vahtra ja Henri hienosti kolmas.

palkintojen jakoa seuraamaan riitti myös porukkaa.

Proteiinia palautumiseen, eli palkintomakkarat.

Koska lautta oli teknisen vian vuoksi myöhässä, pidimme Cyclocross treenit päivän päätteeksi Tallinnan vanhassa kaupungissa.

Viikonlopun podiumsuora täydentyi Liedossa.

Edellisessä blogitekstissä oli raporttia Timpan hyvin sujuneelta Puruveden valloitukselta. Viikonloppuna tiimin kuskit olivat mukana kolmessa maantiekilpailussa ja tuloksena oli paistattelua podiumilla kolmeen kertaan. Voitot jäivät valitettavasti ottamatta, mutta tulokseen täytyy olla tyytyväinen. Kisoihin lähtee kuitenkin yleensä muutama muukin tavoittelemaan sitä korkeinta palkintopalli paikkaa. Ja jokainen kuka joskus on pyörällä kisaa ajanut tietää, ettei se ole helppoa.

Liedossa ajettiin viikonloppuna Team Velo Cyclingin järjestämänä Tienoon Tempo ja OJ-maantie. Lauantaina Kejon Mikko palasi kilpailuihin muutaman pakollisen huili viikon jälkeen. Mies on edelleen rautaisessa kunnossa. Syynä tähän on kenties rauta, mikä on solisluuhun lisätty kaksi viikkoa sitten… Putkelta Mikko ei pysty vielä runttaamaan, mutta tempopyörä sai lauantaina kyytiä sen verran mallikkaasti, että tuloksena oli 3. sija Chebicin Martikaisen ja Visillatalojen Onnelan jälkeen. Vaatimattomana miehenä Mikko vähätteli hieman suoritustaan. Kovempaa pitäisi päästä, mutta taustat huomoiden aika kova ajo Mikolta. Kovaa ajoi myös kilpailun voittanut Onnelan Hannu ajamalla uuden reitti ennätyksen. Jokainen voi käydä kokeilemassa tuupata kymppitempon alle kahteentoista ja puoleen minuuttiin…

Lauantain tempon mitalikolmikko Martikainen, Onnela ja Kejo (Kuva Visillatalot)

Sunnuntaina ajettiin sitten pitkästä aikaa maantie-cupia. Luvassa oli 126 kilometriä tuttua reittiä Liedon maaseudulla. Keli oli lähes ihanteellinen ja kenelläkään ei ollut ikävä viime kesän SM-kisoja, joissa lähes samalla reitillä ajettiin märässä ja kylmässä. Tiimin piti startata kisaan hyvällä kuuden hengen joukkueella, mutta sairastuminen pakotti Tuomaksen jäämään kotiin. Viimeiset näytöt metsässä, yösuunnistukset ja opiskelun loppuun saaminen ajoi Tuomaksen lopulta kuumepotilaaksi. Mukaan saatiin kuitenkin Saku, Mikko N, Stefu, Jukka ja Kalle.

Kilpailun kannalta keli oli tosin liiankin hyvä. Tuuli ei oikein missään vaiheessa puhaltanut kunnolla sivulta ja lähes tasainen ja nopea rata teki irti pääsemisen vaikeaksi. Taktiikka palaverissa järkeiltiin silti, että aika alkuvaiheessa lähtisi hatka, joka voisi mennä loppuun asti, joten hereillä tulisi olla. Niinpä hatkayrityksiin pitäisi lähteä mukaan, tai sitten niitä ajettaisiin kiinni. Ja sitähän koko kisa oli. Yrityksiä riitti, mutta niin riitti halukkaita kuskejakin, joten kisan alkupuoliskolla yksikään hatka ei päässyt pois pääjoukon näköpiiristä. Mikko oli tarkoitus saada hatkaan mukanaan ainakin yksi kuski tiimistä. Sen verran merkitty mies kuitenkin oli, että kun putkelta ei vielä pysty runttaamaan, niin lähtönopeus oli sen verran kevyttä, että mukaan lähti aina lähes puolet pääjoukosta.

Juomahuollossa selvästi viihdyttiin ja nautittiin kauniista ja lämpimästä kesäpäivästä. Kuva : J.Birling 

Visillatalojen joukkueella oli hieman ideaa vetää koko joukkueen voimin ainoaan sivaripätkään muutamalla kierroksella, mutta tuuli puhalsi sen verran kevyesti ja hieman kuitenkin vastaisesti, että peesissä tultiin lähes vihellellen. Se ei vielä riitä pudottamaan porukkaa, että ottaa vasemman puoleisen kaistan haltuun. Pari kierrosta ennen maalia kärkeen syntyi isompi porukka, joka sai jo hieman eroa pääjoukkoon, hetken aikaa jouduttiinkin ajamaan hieman, ettei porukka pääsisi karkuun. Joukkueen kirimies Sakukin huolestui sen verran, että lähti vetohommiin. Ehkäpä tämän takia porukka tulikin sitten varsin pian kiinniJ Tosin missään vaiheessa ei ero tainnut olla paljoa yli 20 sekuntia.

Viimeiselle kierrokselle lähdettiin koko porukka yhdessä. Tässä vaiheessa alkaa olla aina jännät paikat meneekö koko päivän työ hukkaan, vai jääkö kisasta jotakin käteen. TuUL:n kaveri teki hyvän iskun ja jauhoi aika pitkän siivun viimeisellä kierroksella, tosin koko ajan aika hyvin näkösällä. Tiimi teki aktiivisesti hommia ja Mikko iski yksin reilu 5 km ennen maalia. Vihdoin potku riitti lähteä ja muut saivat hyvän aikaa työstää Mikkoa kiinni. Muutama kilometri ennen maalia alkoi olla selvää, että kisa ratkeaisi kirissä ja nyt piti vain saada Saku oikeisiin asemiin. Kiri oli hieman kaaoottinen, kun kenelläkään ei ollut enää voimia pitää porukkaa nauhana. Saku saatiin kuitenkin kohtuu  hyviin asemiin ja tuloksena oli kolmas sija. Pikkuisen jäi hampaan koloon, sillä potkua olisi ollut tulla kovempaakin, mutta tila loppui hieman kesken. Tulokseen täytyy olla kuitenkin tyytyväinen. Podium oli vähimmäistavoite ja se saavutettiin. Lisäksi kuskeilla oli hyvä työmoraali ja ajettiin hyvällä fiiliksellä. Kilpailun voitti Rauman seudun Pyöräilijöiden Henri Salo kuka ajoi muutenkin hyvin aktiivisesti. Onnittelut siis Henrille. Toiseksi tuli Chebicin kokenut kehäkettu Tommi Martikainen. Vauhtia pidettiin hyvin koko kisan ajan, sillä lopullinen keskinopeus oli lähes 43 km/h. Kiitokset jälleen kisan järjestäjille ja tiimin taustajoukoille. Arvokasta työtä joukkueen puolesta.

Saku joutui tulemaan hieman kaukaa ja matka loppui hieman kesken. Muutama päänahka kuitenkin tuli otettua. Kuva J. Birling

Ja sunnutaina Martikainen pääsi taas patsastelemaan podiumilla. Mutta niin
pääsi myös Saku sekä Henri Salo.

Päivänä huvittavin sattuma oli kisan jälkeen, kun yritimme löytää ruokapaikkaa Liedosta. Valitettavasti järjestäjän kisabuffet ei tarjonnut kasvisruokaa, joten ex-vegaanipunkkarit joutui lähtemään muualle hakemaan ravintoa. Sitä ei tosin tahtonut löytyä ja lopulta päädyimme Helmisimpukkaan(!). Ehdimme tutkia ruokalistaa hyvän aikaa, ennen kuin kassaneiti tajusi kertoa, että heillä on keittiö kiinni. Tiimin huoltajan spontaani kommentti ”Ja mistäköhän täällä teidän tuppukylässä voisi sitten saada ruokaa?” sai kassaneidin alahuulen lähes väpättämään, kun hänen niin rakasta kotipaikkakuntaansa tullaan noin suoraan arvostelemaan. Kaikissa pöydissä päät kääntyivät ja ilmeistä saattoi päätellä ajatukset, että ”jaa, ootteko te jostakin Hesast vai?” Selvisimme tästä onneksi ehjin nahoin, vaikka taisimme saada porttarin Liedon Shellille ja jouduimme nöyrtymään syömään Hesessä…

Maalikamera kuvia on hauska tutkia. Yksi kuski kirii hampaat irvessä ja tiimin muut ajajat rullailevat maaliin päivän työt tehtynä. Kuva: Aika-ajobussi

Tiimin kisat jatkuvat ensi viikonloppuna kortteli SM-kisoissa Ylöjärvellä. Tervetuloa siis seuraamaan, kun SM-mitalit ratkotaan vauhdikkaalla ja yleisöystävällisellä reitillä teollisuusalueella. Lisäinfoa kilpailusta löytyy Tampereen Pyörä-Poikien sivuilta.   

Puruvesiajot 3-4.8.2013

Punkaharjulla järjestettiin viikonloppuna Puruveden ympäripyöräily. Kilpailu käsitti kaksi etappia, eli lauantaina illalla ajetun 11,5km pitkän temmon ja sunnuntain 108km pitkän maantie-etapin. Lauantain tempo oli melko mäkisellä reitillä, jossa tasaista oli ainoastaan pari kilometriä reitin puolen välin paikkeilla. 

Punkaharjulla reitti kulkee todella hienoissa maisemissa

Tempo meni mielestäni niin hyvin, kuin se pystyi menemään. Maalissa toki hivenen kaihersi se, että jäin mitalisijasta vain 5 sekuntia, siihen olisi pitänyt jotenkin pystyä venymään. Kuitenkin kokonaisuutta ajatellen vahvana tempohärkänä tunnettu Rissanen jätti minua vain 22 sekuntia, joten ihan huono tulos ei ollut. Reitistä kertoo jotain se, että Rissasen voittoaika tällä matkalla oli 15,29, josta tulee keskinopeudeksi ainoastaan 44,5km/h.

 

Maalimäkeen kääntymässä, enää 300 metriä jäljellä

Illalla sitten majapaikassa ihmettelin lampaita, kilejä ja kanoja aivan kuin en olisi ennen niitä nähnyt. Aamupala tarjoiltiin vasta kello 0800, joten ihan turvoksiin ei voinut itseä syödä, koska lähtö oli jo kello 1000. Lähtöpaikalla aurinko porotti jo kuumasti ja suunnitelmat kisan kulusta alkoivat kirkastua mielessä. Ajattelin, että seuraan tilannetta ensimmäiset pari kymppiä, koska silloin kaikilla on yleensä sen verran vahvat jalat, että irtiotto ajetaan helposti kiinni. Näin olikin, lukuisten yritysten tuloksena oli vain hikipisaroita ajolaseissa, mutta noin 40 ajetun kilometrin jälkeen Rissanen iski irti yhdessä PeNo:n ajajan kanssa. 

Pääjoukon ajo muuttui oudoksi ajeluksi, jossa välillä ajettiin kaksi kilometriä 30km/h ja välillä kilometri 55km/h. Ei ole siis vaikeaa arvata saiko Rissanen kasvatettua eroa pääjoukkoon. Pääjoukossa oli yhteiskilpailun sijaa 2. puolustava iso joukkue, mutta minkäänlaista toimintaa välin kiinniajamiseksi ei ollut havaittavissa. Ajattelin, että se on nyt sitten itse yritettävä se mitä jaloista lähtee. Puskin muutamaan kertaan yksin, muutamaan kertaan jonkun kanssa ja viimeiseksi hyökkäsin Leppämäen kanssa pieneen nousuun. Tässä nousussa pääjoukko antoi meidän mennä ja päästi takaa mukaan vielä neljä muutakin ajajaa. Rissanen tuli todella nopeasti kiinni ja saimme koko porukalla ajon pyörimään hyvin. Tuomariautosta huudeltiin pariin kertaan eroja, ensin 1,10 ja sitten reilu 2min pääjoukkoon. Loppua lähestyttäessä oli selvää, että kahdestaan samasta joukkueesta olleet Rissanen ja Leppämäki pystyisivät hyökkäämään vuorotellen ja pyrkisivät tiputtamaan meidät peesistä. Rissanen hyökkäsi ensin ylämäkeen, vauhti ei ollut kovin tähtitieteellinen, mutta mukaan ei tehnyt silti mieli mennä. Ajattelin, että Rissanen on minua edellä yhteiskilpailussa ja Leppämäki takana, joten minun kannalta tilanne on kuitenkin melko hyvä. Aivan lopussa, noin 400m ennen maalia olleessa tiukemmassa ylämäessä käänsin kampea sen verran, että ehdin maaliin toisena.

 

Leppämäki on treenannu salaa!

 

Yhteiskilpailun neljä parasta

 

Kaikkien iloksi mukana oli myös naiskilpailijoita! Kuvassa naisten yhteiskilpailun 5 parasta.

Kilpailuna ja tapahtumana Puruvesiajoja voi suositella kaikille. Temporeitti on takuulla yksi Suomen hienoimmista, ellei hienoin ja maantiekin voittaa normaalit peltoa kiertävät reitit mennen tullen. Lopuksi ajajille tarjottiin vielä rantasaunalla pesumahdollisuus ja ravintolassa ruokailut, kaikki samaan 23e osallistumishintaan… 
Ja mikä parasta, palkinnoksi sai Pellossalossa ja Punkaharjun alueella jo kulttimaineeseen nousseet keltaiset PeNo- sukat!

Juuri tämän nopeammin ei tiimin facebookkia voi päivittää

Ps. Paikalla oli muutama lehti tekemässä juttua, ohessa linkki nettiversioon

Timo

Alvajärven ympäriajo suoralla tiellä

Viime viikon armottoman työputken päälle oli lauantaiaamuna herätyskello soimassa mukavasti jo ennen kuutta, jotta kisapassatti ehtisi Pihtiputaalle starttiin kello kahdeksitoista. Helposti, erittäin marginaalista ylinopeutta käyttäen, ehdin pelipaikoille Alvajärvelle jo 45 min ennen starttia. Seuraavana olikin vuorossa pakollisten askareiden hoitaminen, eli numeroiden haku, renkaiden pumppaus, urheilujuoman sekoitus ja ajovehkeiden pukeminen, jota seurasi raivokas neljän minuutin lämmittely auton parkkipaikalta lähtöpaikalle.
Lähdössä havaitsin, että porukkaa oli vaivautunut Pihtiputaalle ihan mukavasti, jotta saadaan aikaan hyvät kisat. Toki olisi toivottavaa, että etelästä saapuisi ajajia myös muualla, kuin Turussa tai Porissa järjestettäviin kilpailuihin, mutta kyseinen kilpailupäivä oli myös monen muun kilpailutapahtuman kanssa samaan aikaan. Tiimistämme pari innokasta lähti Tallinnaan ajamaan maantietä ja korttelia (pojat varmaan heittää oman raportin tulemaan lähipäivinä), muut ottivat aurinkoa tai olivat muutoin estyneitä kilpailutoiminnan suhteen, joten yksin oli Pihtiputaalla taisteltava.

Tässä kilpailussa ajaa elite, kilpa ja m-30 kaikki samassa ryppäässä. Tällainen järjestely on varsin toimiva, sillä silloin saadaan viivalle aina isompi lähtö. Ongelmana etukäteen ajatellen on se, että moni ajaja oli minulle entuudestaan tuntematon ja siksi kaikkiin mahdollisiin irtiottoyrityksiin olisi jotenkin reagoitava.
Päätin itsekseni lähtöpaikalla, että tänään tyhjennän reidet tienvarteen ja ajan sen minkä voin, hävittävää ei ole pennin vertaa.
Aika kovaa piti jumpata ensimmäiset 50km, jokaiseen iskuun jonka tein tai jossa olin mukana reagoi kaksi seuraa Kälviän tarmo ja GIF. Mielenkiintoista oli havaita, että jos joku muu yritti jotain, niin ketään ei kiinnostanut.  Onneksi Visillatalojen kaksikko jonkun Kälviän miehen kanssa päästettiin irti ja minut sitten pienessä ylämäessä heidän perään. Takaa nousi hivenen myöhemmin mukaan kova vääntäjä Jaakko Toppari, joka veti mukanaan vielä kaksi Kälviän miestä. Irtiotto oli muodostunut ja pääjoukko ilmeisesti lopetti kiinniajamisen, koska mukana oli niin monta Kälviän ajajaa. Irtiotto sujui suhteellisen leppoisasti ja sykkeetkin laskivat mukavaan matkavauhtiin, vaikka osa irtioton ajajista oli välillä kovin estynyt vetotöistä. Eihän sille tietty mitään voi, jos kaatosateessa pistää ampiainen kypärän sisälle, en minäkään silloin pystyisi vetämään ;)

Loppukiriin meni ja sen myönnän möhlineeni itse, aloitin 30-50m liian aikaisin ja se oli osaltani siinä. Neljäs sija ei ollut se mitä olin suunnitellut. Seuraavalla kerralla sitten.

Happohyökkäys tuli liian aikaisin :)

Alvajärven ajoissa on oma hauskuutensa, reitti on äärimmäisen tylsä tasainen maantie, jota hierotaan edestakaisin. Hauskuus oikeastaan alkaa vasta kisan jälkeen rantasaunalla isolla porukalla kylpiessä,uidessa ja kilpailun tapahtumia spekuloidessa. Sen jälkeen pari lettua paksulla hillolla ja kermavaahdolla naamariin ja palkintojenjakotilaisuuteen odottamaan jokaisen ajajan palkitsemista. Tässä kilpailussa on mielestäni hieno tapa palkita kaikki maaliin asti veivanneet ja palkinnoksi saa jopa ihan kelvollisia palkintoja, ei esimerkiksi 9- pakkaan käypäisiä ketjuja…Yleensä kilpailuissa on jaettu myös kyläyhdistyksen leipomat maukkaat ruisleivät, mutta tänä vuonna ruisleipää ei ajajille jaeltu, joten kaupan kautta kotiin…
Ensi viikonloppuna sitten olisi edessä Puruveden ympäriajo, jossa ennakkospekulaatioiden mukaan ainakin Rissanen tulee pitämään napakkaa tahtia matkalla ja Pusa kyttää loppukiriä, yritetään pistää tietty paremmaksi...

Timo

Tour Trans-Alp osa 1. Säiden armoilla

Pitäisikö käydä lenkillä Janakkalassa vai suunnataanko Alpeille? kuva: Ville.

”I don’t care, I love it!”. Joillain biiseillä on vahva taipumus assosioida johonkin tiettyyn hetkeen, paikkaan tai henkilöön ja tämä kyseinen lievästi ärstyttävä renkutus palauttaa muistoihini varmasti kesän 2013 Scwalbe Tour Trans-Alp powered by Sigma (lausutaan korostuneen Saksalaisella aksentilla) kilpailun. Mutta mikäs siinä, kun muuten yhdentekevä kappale saa hienot muistot mieleen.

Talvella joukkueen kuskeista Mikko kertoi, että meille olisi starttipaikat Trans-Alpiin, jos halukkaita löytyisi. Mahdollisuus lähteä ajamaan kisaa oikeisiin mäkiin houkutteli niin paljon, että muutaman hetken miettimisen jälkeen päätös oli valmis, vaikka asiasta ei oltu taidettu edes kotona keskustella… 

Kilpailu ajetaan parikisana, jossa aika otetaan hitaamman kuskin mukaan. Tärkeätä olisi siis hankkia pari, kenen kanssa mäki nousee suunnilleen yhtä kovaa ja kenen naamaa jaksaa katsoa huonoinakin hetkinä. Tiimistä mukaan lähti Mikko N ja Lieven  sekä Kalle ja Saku. Talvella oli suunnitelmissa laihduttaa Kolumbialaisen mäkimiehen mittoihin ja treenata kovaa pitkiä mäkiä ja seitsemän päivän koitosta varten, mutta todellisuus iski taas vastaan ja kesäkuun lopussa lähdettiin kohti Saksaa hieman epäilevin mielin omasta mäkikunnosta. Jossain vaiheessa saatiin idea ajaa autolla suoraan pelipaikoille, mutta tämä alkoi jo jossain Tallinnan pohjoispuolella vaikuttaa huonolta idealta, kun Saku muisti erään lentoyhtiön sloganin ”Lentäen olisit jo perillä”, niinpä. 

Kun me löydettiin joskus aamuyöllä tämä tankkausasema Varsovasta, niin paikalla ei käynyt kortti. Onneksi ystävällinen työntekijä neuvoi meille Puolaksi, mistä löytyy lähin automaatti.

Sinänsä 2300 km ajaminen autolla ei ole mikään iso juttu, mutta jos on liikenteessä maakaasulla kulkevalla kuorma-autoksi luokiteltavalla pelillä, jolla voi ajella noin 90 km/h, niin matka mutkistuu hieman. Varsinkin kun navigaattorissa ei ollut Itä-Eurooppaa ja maakaasun tankkauspisteet eivät todellakaan sijaitse pääteiden varressa. Onneksi puhelimen IMetanoauto-aplikaatio pelasti aika paljon. Ja jos joku tarvitsee vinkkejä kaasuautoiluun Euroopassa ja erilaisten kaasujen kuten AutoGas, LPG ja CNG eroista, niin ottakaa yhteyttä. Voisin melkein kutsua itseäni asiantuntijaksi aiheesta tämän vajaan kolmen viikon seikkailun jäljiltä. Huvittava tapahtuma oli heti Pärnussa, kun kaarsimme tankkauspisteelle, jossa oli juuri avajaiset käynnissä ja olimme paikan ensimmäiset asiakkaat. Viron valtakunnallisissa uutisissa oli sitten juttua, kun Rushmobiiliin laitettiin kaasua tankkeihin. Ja tottakai Virolaiset kaasufirman edustajat alkoivat heti puhumaan pyöräilystä ja spekuloimaan, kuka vie maan mestaruuden. Harvoin tarvii Suomessa spekuloida ABC:n pihalla tuntemattomien kanssa, miten käy kisoissa. Viekö Veikkanen vai yllättääkö joku, kenen talli ei halua paitaa yms. Ehkä vielä joku päivä...

Pyörittelyä Tannheimissä. Kuva: Ville.

36 tunnin rentouttavan ajamisen jälkeen pääsimme vihdoin ja viimein perille Tannheimiin Itävaltaan, josta hyökkäisimme Saksan puolelle kisan starttiin. Lieven ja Mikko olivat tulleet paikalle hieman aikaisemmin, vaikka Munchenin lentokentällä oli mennyt lähes yhtä kauan kuin meillä ajaessa vuokra-autofirman kanssa taistellessa. Luvattua autoa ei ollut ja tilalle tarjottiin ”isoa Chevyä”. Tähän ei kuitenkaan mahtunut edes puolikas pyörälaukku. Vasta kun paikalle uhattiin toimitta oikeasti ISO Chevy ja tiimin mystinen huoltaja ”Pastori”, löytyi käyttöön sopiva pikkubussi. Näin siis kisaviikon logistiikka oli kaluston osalta hyvässä kuosissa.

Puolitoista vuorokautta pyrimme kauniissa alppimaisemissa laskemaan turvotusta jaloista pyörittelemällä kevyesti, lepäämällä hyvin ja tankkaamalla vahvasti. Saku löysi paikallisen ravintolan ruokalistalta jonkin ”Klassikon”, jonka päätti tilata ruuaksi. Muiden vetäessä pihviä ja pastaa Sakulle tuotiin aluksi kulhollinen omenahilloa pöytään. Kaveri luuli sitä alkukeitoksi ja alkoi lapioida suuhunsa. Hetken päästä pöytään tuli varsinainen annos, joka muistutti etäisesti pätkittyjä kääretortun paloja. Mahtoi ravintolan henkilökunnalla olla hauskaa(meillä muilla ainakin oli), kun seurasivat tätä tapahtumaa. Loppuviikko pysyttiinkin sitten aika tiukasti pastalinjalla.

Kamat kasaan ja kohti starttia. Kuva: Ville.

Vihdoin koitti sunnuntai-aamu ja pienen Saksalaisen Sonthofenin keskusta täyttyi monentasoisista pyöräilijöistä. Mukana oli todella kovan tason kisakuskeja ja ex-ammattilaisia, mutta paljon myös nautiskelijoita. Kun voittajaparin aika koko kisaan oli rapiat 23 tuntia, niin hitain pari käytti aikaa yli 51 tuntia. Iloa siis koko rahan edestä. Startissa oli jännittynyt tunnelma, kun 1300 pyöräilijän odotus oli vihdoin lopussa ja kisa alussa. Taktiikkana oli alusta olla tarkkana, ettei lähdetä liian kovaan kyytiin, jotta saataisiin viikko kunnialla ajettua. Ensimmäinen etappi alkoi 12 km saattoajolla, joka oli todella levotonta. Vaikka olimme ensimmäisessä lähtökarsinassa, niin haitariliike oli melkoista. Joku päätti vielä porukan keskellä kaivaa puhelimensa taskusta ja ottaa vähän videota. Toinen hieman pelottavan näköinen kuski oli eräs kaveri, kenellä oli toinen käsi ranteesta poikki. Koitin kovasti katsoa pyörästä, oliko jarruille tehty jotakin virityksiä, mutta varsin perinteiseltä kaverin lonkkavolvo näytti. Itse en ainakaan uskaltaisi lähteä laskemaan sadekelillä serpentiinilaskuja porukassa yhdellä jarrulla. 

Kalle ja Saku sumun ja sateen keskellä. Ja ne lukemat siellä wattimittarissa ei ollut samat kuin Froomella...

Etapin alkupuoli oli profiililtaan tasaista, vaikka tasaisellakin oli pari nyppylää, jotka kotimaassa saisi Hors Categorie-luokituksen. Yhdessä näistä nousuista porukka meni jo aika palasiksi ja Saku joutui ajamaan tosissaan päästäkseen takaisin porukkaan. Hetken päästä vauhti tosin laski sen verran, että ensimmäiseen pidempään nousuun lähdettiin todella isossa porukassa. Saku oli muutamaa viikkoa aikaisemmin ollut sairaana ja nousun alettua kävi ilmi, ettei kuski ollut täysin kunnossa. Tehoja ei löytynyt juuri yhtään ja henki ei kulkenut. Ohi lappasi aika turistin näköistä porukkaa ja epäusko oli aikamoinen. Olemme aina ajaneet mäkeä aika lailla samaa vauhtia ja nyt itse ajoin PK-sykkeillä ja Saku oli limiteillä. Kaiken lisäksi alamäissä roolit olivat täysin toisin päin. Saku päästeli menemään hyvillä linjoilla ja itse puristelin jarrukahvoja vähän liian kovasti rystyset valkoisina. Laskussa maalikaupunkiin ST Antoniin en pysynyt millään kyydissä ja vedin vielä yhden liikenneympyrän pitkäksi. Kisan alku ei ollut siis kovinkaan kaksinen. Onneksi Mikolla ja Lievenillä tuntui olevan kuitenkin hyvä kulku ja fiilis sekä puitteet maalissa oli kohdillaan. Ensimäisen etapin jälkeen Mikko ja Lieven oli tuloksissa sijalla 25. ja Sakun kanssa olimme sijalla 43.

Lieven ja Mikko iskee hyvävoimaisina. Kuva:Ville.

Lieven ja Mikko tulossa maaliin ensimmäisellä etapilla ST Antonissa. Kuva: Ville.

Sadetta ST Antonin illassa.

Huoltajamme Jussin tullessa maalikaupunkiin hän nosti auton kontista pyörän, jonka oli saanut kuskattavaksi maalipaikalle järjestäjien toimesta. Pyörässä oli eturengas räjähtänyt, tanko poikki ja muutenkin pyörä oli ottanut aika pahasti osumaa. Kuski oli kaatunut laskussa ja lentänyt ulos tieltä. Illalla saimme kuulla, että kuski oli menehtynyt. Tämä traaginen onnettomuus pysähdytti aika lailla. Onnettomuus sai myös järjestäjät miettimään seuraavan päivän etappia. Lopulta tiedotettiin, että toisen päivän etappi neutralisoitaisiin. Sää ylhäällä oli huono, sillä jatkuva vesisade tuli ylhäällä lumena eikä järjestäjät halunneet varmasti uusia onnettomuuksia. 

Neutralisoitu etappi. Kelit ylhäällä olisivat olleet kohdillaan... Kuva: Ville.

Toisena päivänä ajettiin laakson pohjaa pitkin ST Antonista Imstiin. Lähdimme liikkelle isolla Suomipossella. Hetken aikaa madeltuamme osana isompaa porukkaa päätimme pitää kahvibreikin ja lämmitellä hieman. Loppumatka sujuikin hieman paremmin. Vetohommiinkin oli haluja, koska muuten oli tautisen kylmä.

Suomiposse matkalla kohti Imstiä. Kuva: Ville.

Viikon etappikisassa on tärkeätä, että huolto ja logistiikka toimii. Koko ajan oltiin pakkaamassa tai purkamassa kamoja ja siirtymässä paikasta toiseen. Huollosta kiitos kuuluu Villelle ja Jussille.

Seuraavien päivien sääennustukset lupailivat jatkuvaa vesisadetta, joten pyörää pestessä tuli jopa hieman ikävä kotiin, kun Suomessa oli annettu hellevaroituksia. Koko talvi oli venailtu kesää ja kun se vihdoin koitti, niin piti sitten lähteä ajamaan Suomen kevät kelejä muistuttaviin olosuhteisiin. Onneksi maisemat oli sentään kohdallaan. 

Maisemat majapaikan ikkunasta jossakin Imstin lähellä.

Illan pastapartyssä (jokailtainen järjestetty ruokailu, info ja palkitsemistilaisuus) meille selvisi, että olimme Sakun kanssa tippuneet B-lähtökarsinaan. Tämä oli odotettua ensimmäisen päivän ajon huomioon ottaen, ja mietimme minkälaisella taktiikalla jatkaisimme kisaa. Vaihtoehtona oli lähteä ajamaan erikseen omaa vauhtia, mutta päätimme että emme luovuttaisi, vaan realiteetit huomioon ottaen ajaisimme parina niin hyvin kun pystyisimme ja nostaisimme itsemme vähintään takaisin A-ryhmään...