Tour Trans-Alp osa 1. Säiden armoilla

Pitäisikö käydä lenkillä Janakkalassa vai suunnataanko Alpeille? kuva: Ville.

”I don’t care, I love it!”. Joillain biiseillä on vahva taipumus assosioida johonkin tiettyyn hetkeen, paikkaan tai henkilöön ja tämä kyseinen lievästi ärstyttävä renkutus palauttaa muistoihini varmasti kesän 2013 Scwalbe Tour Trans-Alp powered by Sigma (lausutaan korostuneen Saksalaisella aksentilla) kilpailun. Mutta mikäs siinä, kun muuten yhdentekevä kappale saa hienot muistot mieleen.

Talvella joukkueen kuskeista Mikko kertoi, että meille olisi starttipaikat Trans-Alpiin, jos halukkaita löytyisi. Mahdollisuus lähteä ajamaan kisaa oikeisiin mäkiin houkutteli niin paljon, että muutaman hetken miettimisen jälkeen päätös oli valmis, vaikka asiasta ei oltu taidettu edes kotona keskustella… 

Kilpailu ajetaan parikisana, jossa aika otetaan hitaamman kuskin mukaan. Tärkeätä olisi siis hankkia pari, kenen kanssa mäki nousee suunnilleen yhtä kovaa ja kenen naamaa jaksaa katsoa huonoinakin hetkinä. Tiimistä mukaan lähti Mikko N ja Lieven  sekä Kalle ja Saku. Talvella oli suunnitelmissa laihduttaa Kolumbialaisen mäkimiehen mittoihin ja treenata kovaa pitkiä mäkiä ja seitsemän päivän koitosta varten, mutta todellisuus iski taas vastaan ja kesäkuun lopussa lähdettiin kohti Saksaa hieman epäilevin mielin omasta mäkikunnosta. Jossain vaiheessa saatiin idea ajaa autolla suoraan pelipaikoille, mutta tämä alkoi jo jossain Tallinnan pohjoispuolella vaikuttaa huonolta idealta, kun Saku muisti erään lentoyhtiön sloganin ”Lentäen olisit jo perillä”, niinpä. 

Kun me löydettiin joskus aamuyöllä tämä tankkausasema Varsovasta, niin paikalla ei käynyt kortti. Onneksi ystävällinen työntekijä neuvoi meille Puolaksi, mistä löytyy lähin automaatti.

Sinänsä 2300 km ajaminen autolla ei ole mikään iso juttu, mutta jos on liikenteessä maakaasulla kulkevalla kuorma-autoksi luokiteltavalla pelillä, jolla voi ajella noin 90 km/h, niin matka mutkistuu hieman. Varsinkin kun navigaattorissa ei ollut Itä-Eurooppaa ja maakaasun tankkauspisteet eivät todellakaan sijaitse pääteiden varressa. Onneksi puhelimen IMetanoauto-aplikaatio pelasti aika paljon. Ja jos joku tarvitsee vinkkejä kaasuautoiluun Euroopassa ja erilaisten kaasujen kuten AutoGas, LPG ja CNG eroista, niin ottakaa yhteyttä. Voisin melkein kutsua itseäni asiantuntijaksi aiheesta tämän vajaan kolmen viikon seikkailun jäljiltä. Huvittava tapahtuma oli heti Pärnussa, kun kaarsimme tankkauspisteelle, jossa oli juuri avajaiset käynnissä ja olimme paikan ensimmäiset asiakkaat. Viron valtakunnallisissa uutisissa oli sitten juttua, kun Rushmobiiliin laitettiin kaasua tankkeihin. Ja tottakai Virolaiset kaasufirman edustajat alkoivat heti puhumaan pyöräilystä ja spekuloimaan, kuka vie maan mestaruuden. Harvoin tarvii Suomessa spekuloida ABC:n pihalla tuntemattomien kanssa, miten käy kisoissa. Viekö Veikkanen vai yllättääkö joku, kenen talli ei halua paitaa yms. Ehkä vielä joku päivä...

Pyörittelyä Tannheimissä. Kuva: Ville.

36 tunnin rentouttavan ajamisen jälkeen pääsimme vihdoin ja viimein perille Tannheimiin Itävaltaan, josta hyökkäisimme Saksan puolelle kisan starttiin. Lieven ja Mikko olivat tulleet paikalle hieman aikaisemmin, vaikka Munchenin lentokentällä oli mennyt lähes yhtä kauan kuin meillä ajaessa vuokra-autofirman kanssa taistellessa. Luvattua autoa ei ollut ja tilalle tarjottiin ”isoa Chevyä”. Tähän ei kuitenkaan mahtunut edes puolikas pyörälaukku. Vasta kun paikalle uhattiin toimitta oikeasti ISO Chevy ja tiimin mystinen huoltaja ”Pastori”, löytyi käyttöön sopiva pikkubussi. Näin siis kisaviikon logistiikka oli kaluston osalta hyvässä kuosissa.

Puolitoista vuorokautta pyrimme kauniissa alppimaisemissa laskemaan turvotusta jaloista pyörittelemällä kevyesti, lepäämällä hyvin ja tankkaamalla vahvasti. Saku löysi paikallisen ravintolan ruokalistalta jonkin ”Klassikon”, jonka päätti tilata ruuaksi. Muiden vetäessä pihviä ja pastaa Sakulle tuotiin aluksi kulhollinen omenahilloa pöytään. Kaveri luuli sitä alkukeitoksi ja alkoi lapioida suuhunsa. Hetken päästä pöytään tuli varsinainen annos, joka muistutti etäisesti pätkittyjä kääretortun paloja. Mahtoi ravintolan henkilökunnalla olla hauskaa(meillä muilla ainakin oli), kun seurasivat tätä tapahtumaa. Loppuviikko pysyttiinkin sitten aika tiukasti pastalinjalla.

Kamat kasaan ja kohti starttia. Kuva: Ville.

Vihdoin koitti sunnuntai-aamu ja pienen Saksalaisen Sonthofenin keskusta täyttyi monentasoisista pyöräilijöistä. Mukana oli todella kovan tason kisakuskeja ja ex-ammattilaisia, mutta paljon myös nautiskelijoita. Kun voittajaparin aika koko kisaan oli rapiat 23 tuntia, niin hitain pari käytti aikaa yli 51 tuntia. Iloa siis koko rahan edestä. Startissa oli jännittynyt tunnelma, kun 1300 pyöräilijän odotus oli vihdoin lopussa ja kisa alussa. Taktiikkana oli alusta olla tarkkana, ettei lähdetä liian kovaan kyytiin, jotta saataisiin viikko kunnialla ajettua. Ensimmäinen etappi alkoi 12 km saattoajolla, joka oli todella levotonta. Vaikka olimme ensimmäisessä lähtökarsinassa, niin haitariliike oli melkoista. Joku päätti vielä porukan keskellä kaivaa puhelimensa taskusta ja ottaa vähän videota. Toinen hieman pelottavan näköinen kuski oli eräs kaveri, kenellä oli toinen käsi ranteesta poikki. Koitin kovasti katsoa pyörästä, oliko jarruille tehty jotakin virityksiä, mutta varsin perinteiseltä kaverin lonkkavolvo näytti. Itse en ainakaan uskaltaisi lähteä laskemaan sadekelillä serpentiinilaskuja porukassa yhdellä jarrulla. 

Kalle ja Saku sumun ja sateen keskellä. Ja ne lukemat siellä wattimittarissa ei ollut samat kuin Froomella...

Etapin alkupuoli oli profiililtaan tasaista, vaikka tasaisellakin oli pari nyppylää, jotka kotimaassa saisi Hors Categorie-luokituksen. Yhdessä näistä nousuista porukka meni jo aika palasiksi ja Saku joutui ajamaan tosissaan päästäkseen takaisin porukkaan. Hetken päästä vauhti tosin laski sen verran, että ensimmäiseen pidempään nousuun lähdettiin todella isossa porukassa. Saku oli muutamaa viikkoa aikaisemmin ollut sairaana ja nousun alettua kävi ilmi, ettei kuski ollut täysin kunnossa. Tehoja ei löytynyt juuri yhtään ja henki ei kulkenut. Ohi lappasi aika turistin näköistä porukkaa ja epäusko oli aikamoinen. Olemme aina ajaneet mäkeä aika lailla samaa vauhtia ja nyt itse ajoin PK-sykkeillä ja Saku oli limiteillä. Kaiken lisäksi alamäissä roolit olivat täysin toisin päin. Saku päästeli menemään hyvillä linjoilla ja itse puristelin jarrukahvoja vähän liian kovasti rystyset valkoisina. Laskussa maalikaupunkiin ST Antoniin en pysynyt millään kyydissä ja vedin vielä yhden liikenneympyrän pitkäksi. Kisan alku ei ollut siis kovinkaan kaksinen. Onneksi Mikolla ja Lievenillä tuntui olevan kuitenkin hyvä kulku ja fiilis sekä puitteet maalissa oli kohdillaan. Ensimäisen etapin jälkeen Mikko ja Lieven oli tuloksissa sijalla 25. ja Sakun kanssa olimme sijalla 43.

Lieven ja Mikko iskee hyvävoimaisina. Kuva:Ville.

Lieven ja Mikko tulossa maaliin ensimmäisellä etapilla ST Antonissa. Kuva: Ville.

Sadetta ST Antonin illassa.

Huoltajamme Jussin tullessa maalikaupunkiin hän nosti auton kontista pyörän, jonka oli saanut kuskattavaksi maalipaikalle järjestäjien toimesta. Pyörässä oli eturengas räjähtänyt, tanko poikki ja muutenkin pyörä oli ottanut aika pahasti osumaa. Kuski oli kaatunut laskussa ja lentänyt ulos tieltä. Illalla saimme kuulla, että kuski oli menehtynyt. Tämä traaginen onnettomuus pysähdytti aika lailla. Onnettomuus sai myös järjestäjät miettimään seuraavan päivän etappia. Lopulta tiedotettiin, että toisen päivän etappi neutralisoitaisiin. Sää ylhäällä oli huono, sillä jatkuva vesisade tuli ylhäällä lumena eikä järjestäjät halunneet varmasti uusia onnettomuuksia. 

Neutralisoitu etappi. Kelit ylhäällä olisivat olleet kohdillaan... Kuva: Ville.

Toisena päivänä ajettiin laakson pohjaa pitkin ST Antonista Imstiin. Lähdimme liikkelle isolla Suomipossella. Hetken aikaa madeltuamme osana isompaa porukkaa päätimme pitää kahvibreikin ja lämmitellä hieman. Loppumatka sujuikin hieman paremmin. Vetohommiinkin oli haluja, koska muuten oli tautisen kylmä.

Suomiposse matkalla kohti Imstiä. Kuva: Ville.

Viikon etappikisassa on tärkeätä, että huolto ja logistiikka toimii. Koko ajan oltiin pakkaamassa tai purkamassa kamoja ja siirtymässä paikasta toiseen. Huollosta kiitos kuuluu Villelle ja Jussille.

Seuraavien päivien sääennustukset lupailivat jatkuvaa vesisadetta, joten pyörää pestessä tuli jopa hieman ikävä kotiin, kun Suomessa oli annettu hellevaroituksia. Koko talvi oli venailtu kesää ja kun se vihdoin koitti, niin piti sitten lähteä ajamaan Suomen kevät kelejä muistuttaviin olosuhteisiin. Onneksi maisemat oli sentään kohdallaan. 

Maisemat majapaikan ikkunasta jossakin Imstin lähellä.

Illan pastapartyssä (jokailtainen järjestetty ruokailu, info ja palkitsemistilaisuus) meille selvisi, että olimme Sakun kanssa tippuneet B-lähtökarsinaan. Tämä oli odotettua ensimmäisen päivän ajon huomioon ottaen, ja mietimme minkälaisella taktiikalla jatkaisimme kisaa. Vaihtoehtona oli lähteä ajamaan erikseen omaa vauhtia, mutta päätimme että emme luovuttaisi, vaan realiteetit huomioon ottaen ajaisimme parina niin hyvin kun pystyisimme ja nostaisimme itsemme vähintään takaisin A-ryhmään...